Tavaraankiintyjä

Oletteko katsoneet koskaan Himohamstraajat-ohjelmaa, jossa autetaan hullun lailla tavaroita hamstraavia ihmisiä? En sentään ole esiintynyt kyseisessä ohjelmassa, mutta katsonut olen, ja olen oppinut sen, että materiaan ei saisi kiintyä tai käy huonosti. 

Arvaatte varmaan, etten ole onnistunut pitäytymään kylmän etäisessä suhteessa omistamiini esineisiin, vaan säilön ja hilloan vaikka mitä kaikkea sentimentaalisiin syihin vedoten ja itselleni perustellen. Ja auta armias sitä surua, jos joudun luopumaan jostakin vasten tahtoani tai väärällä fiiliksellä!

Tänään "jouduin" (ihan itse kyllä myin) erittäin haikein mielin antamaan Stokken Tripp Trapp -tuolimme uuteen perheeseen, ja voi miten vaikeaa se olikaan! Ihan itseänikin hävetti, että voin hetkeäkään ajatella noin jo pitkään tarpeettomana keittiössä pyörineestä huonekalusta, mutten kertakaikkiaan voi sille mitään. Meinasi oikeasti tulla itku.

Niin, että pitäkäähän hyvää huolta vanhasta tuolikullastamme te uudet omistajat, sillä siinä pieni taaperomme maistoi aikoinaan ekan kerran oliiveja, sylki suustaan kurpitsaa ja ahmi kaksin käsin spaghettia, niin että näky spaghettisotkusta piti ikuistaa valokuvaksi asti. Tuolissa on syöty, askarreltu, luettu ja iloittu, välillä myös surtu ja itketty. Olkoon se teidänkin keittiössänne, kodin sydämessä, ruokapöydän äärellä ja vieläpä pöydän päässä kunniapaikalla! Snif.

Nämä Gannin korkkarit saapuivat onneksi juuri tänään lievittämään tätä kamalaa tuskaani - ja tekivätkin sen oikein hyvin, sillä ne menevät kyllä kauneimpien kenkieni kärkiviisikkoon ihan heittämällä! Vielä kun olisi korkkarikeli, tai edes korkkaritilaisuus tulossa, mutta nyt ei ole mitään kivaa lähiviikkona tiedossa - täytyy siis ottaa erikseen sisäkengät joku päivä töihin, mitä en normaalisti jaksa tehdä koskaan. 

Kenkäiloni lisäksi olen myös kiitollinen siitä, että on taas perjantai-ilta - tiedän, että toistan itseäni kun totean, että se hyvä puoli tässä hektisessä elämässä on, että viikonloppukin tulee aina tosi nopsaan uudestaan vastaan :-) Huomenna joogaan ja kahvittelen, sunnuntaina skimbataan - hyvää settiä! Toivon teillekin kaikkea kivaa tekemistä ja onnellista mieltä!

Yours truly, 

Tavaraankiintyjä

100 päivää 100 naista

Kävin viime perjantaina Vichyn tilaisuudessa kuulemassa heidän uudesta 100 päivää, 100 naista -kampanjastaan, johon tekin voitte hakea mukaan - jatka siis lukemista!

Kaikki lähtee Vichyn kuluttajalupauksesta: Vichyn avulla jokaisella meistä on mahdollisuus löytää se oma ihanneihomme. Ihanneihon määritelmä on ihan subjektiivinen käsite, mutta tiettyjä yhtälaisyyksiäkin on: naiset kertovat yleensä toivovansa tasaista ja tasasävyistä, mahdollisimman sileää ja säteilevää ihoa. Duh.

Mutta on siinä tavoittelemisen syytäkin, sillä tuollainen ihanneiho voi tehdä ihmisestä jopa kymmenen vuotta nuoremman näköisen! Vichy ei lupaa totaalimuutosta, mutta selkeitä tuloksia kylläkin, ja siitä tämä uusi kampanja sai alkunsa.

Täällä tehdään ihanneiho-diagnoosi.

Vichy valitsee siis sata naista, joille suositellaan ihanneiho-diagnoosin avulla juuri heille sopivat tuotteet, ja tämän testaajajoukon edistystä seurataan säännöllisesti koko satapäiväisen kampanjan ajan. Diagnoosin voi tehdä täällä.

Tämä on mielestäni erittäin rohkea veto Vichyltä, koska sanomattakin on selvää, ettei muutos voi olla kaikkien osallistujien kohdalla yhtä näkyvä ja dramaattinen. Pidän myös siitä, etteivät he lupaa ihmeitä tai mahdottomuuksia, vaikka ovatkin varsin itsevarmasti liikenteessä.

Mietin pitkään, rohkenisinko lähteä mukaan (tämä blogin päätarkoitus ei ole julkisuusarvoni maksimointi...), mutta koska kerran suosittelen sitä teille, laitan itsenikin likoon! En tietenkään tiedä, tulenko valituksi, mutta ainakin ilmoittauduin halukkaaksi.

Lähtekää siis tekin mukaan, joohan? Sadan päivän sponsoroitu kosmetiikkakassi ei varmaan yhtään vähennä kenenkään osallistumisintoa :-)

Epäsynkassa

Meidän perheellä on ollut vähän arjenhallinnallisia haasteita tässä viime aikoina. Tai siis minulla, jos ollaan ihan tarkkoja... Jotenkin tuntuu siltä, että minä elän out of synch maailman kellojen kanssa, kun koko ajan menee vähän vikaan.

Mutta aloitetaan alusta: olimme sunnuntaina laskettelemassa, jotta voisimme vähän testata välineitämme ja kuntoamme. Palasimme sitten tietenkin kotiin Stadiumin kautta, sillä johan ne lapsen viime vuonna ostetut monot olivatkin jääneet pieniksi; saimme onneksi napattua vikat oikean kokoiset JA löysin itselleni joogamaton sen edellisen hukkaamani tilalle (tai tiedänhän minä, että se jäi edellisen toimiston joogasalille). Olisi ollut vielä muutakin ostettavaa (esim. mun lasketteluhousut on kutistuneet talven aikana merkittävästi!), mutta koska mulla oli kiire joogaan, hoputin perheen ulos sieltä ja suorinta tietä kotiin.

Kotona vaihdoin vaatteet koko ajan kelloa vilkuillen, sillä olin vihdoinkin saanut ilmottauduttua elämäni ekalle hotjooga-tunnille- aika jänskää! Sali on onneksi tuossa aika lähellä, ja kun vielä löysin parkkipaikankin siitä edestä ja marssin tyhjään vastaanottotilaan, olin ihan fiiliksissä siitä, miten ajoissa olin kerrankin! Paitsi että tunti oli alkanut jo puoli tuntia aikaisemmin (siellä olikin tosiaan ihmeen rauhallista...).

Tänään tulin tavallista aikaisemmin kotiin ja lupasin viedä pojan tennikseen (kulkee normaalisti bussilla). Tsekkasin vielä netistä, koska tunti alkaa, mutta lähdimme silti myöhässä, koska murkku. (Palataan tähän aiheeseen vielä myöhemmin.) Joku etana-Nissan körötteli edessämme koko matkan (en kehdannut ohittaa taajama-alueella, vaikka harkitsinkin vakavasti), joten perille päästyämme lähes työnsin pojan autosta ulos ja huusin vielä ikkunasta perään "juokse" -käskyjä.

Ehdin kotiin, kun puhelin soi ja poika kertoi, että kenttä oli ihan tyhjä. No niin kai, koska olin vienyt hänet sinne tuntia liian aikaisin. Siis miten mä nyt olisin voinut muistaa, että juuri tänä vuonna tennistunti olikin kaikkia edellisvuosia myöhemmmin?! Hain pojan, ajoimme kotiin, istuimme sohvalla takit päällä vartin ja lähdimme uudestaan matkaan. Olimme taas myöhässä.

Tulin kotiin, kirjoitin pari vihaista sähköpostia, söin mandariinin ja lähdin uudestaan kohti hallia. Hain lapsen, ajoin parin kilsan päähän seuraaviin treeneihin ja tulin kotiin. Soitin vielä työpuhelun (anteeksi työkaveri!) ja nyt istun sohvalla naputtamassa tätä lähes raivoisaa postausta, vaikka kaikki tuo myöhästely ja sekoilu onkin ihan omaa syytä - ja se siinä varmaan niin harmittaakin! On niin kiire koko ajan, että jo pienetkin asiat menevät ihan mönkään. Pitäisi pysähtyä, kelata alkuun johonkin hyvään zen-tilaan ja lähteä sitten rauhallisesti liikkeelle... paitsi että huomenna pitää viedä auto heti aamuvarhain huoltoon (tuulilasi haljennut oikein isosti), muistaa järkätä koiralle kennelpaikka jostakin hiihtoloman ajaksi (apua! emme pääseetkään jonosta vakkaripaikkaan, vaikka niin lupailivat), käydä ruokakaupassa (kaapit huutavat tyhjyyttään), viedä skimbat huoltoon, käydä Lafkanissa hakemassa myymättömät vaatteet (olisi pitänyt hakea jo marraskuussa, hups!) ja tehdä Iso Prese Isoa Johtajaa varten, koska täyteen buukatun työajan puitteissa en millään ehdi.

Omakuva.
(patsas kuvattu Lopesan Baobab -hotellissa)

Ja niin, siitä murkusta: meidän 10-vuotiaasta kultamussukasta on tullut ihan monsteri, joka kriisiytyy, kun ei saa tukkaansa juuri oikealla tavalla pystyyn, tai kun minä olen kakkapylly (haluaisi sanoa pahemmin, muttei uskalla - eikä tuokaan ole siis mitenkään sallittua) tai kun oikeastaan mikä tahansa pikkuasia menee pieleen. Ja koska olen väsynyt ja epäkypsä äiti, otamme yhteen harva se päivä ja yleensä monta kertaa sen lyhyen illan aikana, minkä edes ennätämme yhdessä viettämään. Joko alan juomaan arki-iltoinakin tai sitten mun todella pitäisi nyt päästä sinne joogaan vähän onnistuneemmin!

Apua, poikani on jotenkin niin muuttunut!

Sähköä ilmassa

Valitsin tänään jotenkin poikkeuksellisen paljon sähköä generoivat vaatteet: katsokaa nyt, miten tuo neule liimautuu minuun kiinni! Takkia riisuessa kuului kamala rätinä ja hiukset jäivät hupun alta sojottamaan suoraan kohti pilviä - eikä niitä saanut laskeutumaan millään konstilla ainakaan siihen muotoon, mihin ne aamulla vaivalla väkersin. Mulla oli siis todella bad hair day tänään!

kashmirneule Boden

coated jeans Gap

nillkkurit Billi Bi

Tällaisina infernaalisen kylminä pakkasaamuina ei mikään muu vaate huuda minulle vaatekaapin uumenista yhtä kovaa kuin tuo pooloneule ja niinpä se oli päällä jo toistamiseen tällä viikolla. Toivoisin jo pikkuhiljaa hieman leudompaa säätä, jotta pystyisin edes harkitsemaan mekon pukemista ja saisin vähän monipuolisuutta päiviini. Tai siis asuihin, köh - onhan mulla tietenkin kaikkea muutakin mietittävää kuin vaatteet!

Noi Gapin Moto coated jeansit ovat nyt jo niin lempparit, että olisin tilannut varastoon toiset samanlaiset odottamaan - vaan joku muukin on tykästynyt niihin, sillä niitä ei enää ole :-( Onneksi olen nähnyt vastaavia jo tosi monen muun brändin kevätmallistoissa, joten löydän varmaan jotkut seuraajat, jos sitten myöhemmin niin oikeasti/ vielä tahdon.

Lisätietoa ja kuva täältä

Sain tänään näytteen tästä Vichyn silmä- ja ripsiseerumista, ja aloitin sen käytön innokkaasti jo tänä iltana. Täytyy muistaa ottaa heti nyt "ennen"-kuva, jotta voin sitten itsekin todentaa, onko muutosta nähtävissä vaikka pääsiäiseen mennessä (kai sen nyt siinä ajassa pitäisi näkyä?!).

Ihailen ripsienpidennyksiä aina kovasti muilla, mutta se kaikki vaiva ja varovaisuus tuntuu itselleni aivan mahdottomalta; siinä vaiheessa, kun katsoin joskus kollegan kasvojenpesua (suihkutteli käsisuihkulla lavuaarin päällä kasvoja puhtaaksi, koska silmiä ei saa yhtään hieroa) tajusin, ettei se vain ole minua varten. Niinpä toivon tämän seerumin tekevän ripsistäni vahvat, tuuheat ja runsaat! Toivossa on hyvä elää.

Nyt pitäisi painaa julkaise-nappia, mutta Blogger temppuilee taas pahanelkeisesti. Pidän peukkuja ja teen sen n-y-t-NYT!