1.4.2014

Tuskainen päivä

Kirjoittelin joskus viime syksynä siitä, että pojallemme on tulossa hammasraudat; kävimme kevään aikana hammaslääkärissä lukuisia kertoja ja hampaista otettiin useammat muotit (vai valokset?) - tarkkaa työtä! Viikko sitten jo kuvittelin, että nyt me ne saamme (tai siis oikeastaan hän saa), mutta vielä tsekattiin kertaalleen, että oli tehty kaikki oikein ja että kasvava suu oli kaikin puolin valmis. Valitettavasti sitä viime viikon käyntiä varten oli jo ladattu niin suuret odotukset ja jännitys, että sitä seuraavat päivät menivät hurjien spekulaatioiden ja itkunpuuskien säestäminä. Pahinta oli meidän molempien mielestä se, että hammaslääkäri kertoi, että raudat tulisivat vaikeuttamaan ainakin väliaikaisesti lapsen puhetta - voitte vain kuvitella, miten vaikealta se tuntuu lapsesta, joka on läpikäynyt monivuotisen ja intensiivisen puheterapian oppiakseen puhumaan selvästi! Ja miten äidin sydäntä särkee ajatella lasta taas sen saman tuskan edessä, vaikka sen kaiken piti olla jo takana päin.

Yritin rohkaista poikaa kertomaan kavereilleen etukäteen, että on saamassa raudat, mutta sen ääneen sanominen oli vain aivan mahdotonta; lopuksi sitten mies sanoi asian ohimennen sivulausessa kavereiden ollessa meillä tyyliin "me taidetaan syödä pizzaa tänään ja XX saa maaanantaina hammasraudat".

Massakustomotoitu hammasrauta: lapsi sai valita pohjavärin,
hileiden sävyn sekä tuon kuvion. Aika mageeta!
Viikko siis kärsittiin jännitystä ja henkistä kipua, ja vihdoin eilen nämä "pirun keksinnöt" (lasta lainatakseni) sitten aseteltiin paikoilleen. Niin viattoman näköiset, mutta ulkonäkö pettää!

Rautojen laittaminen oli yllättävän vaikeaa puuhaa, ja se sattui hampaisiin. Pois ottaminen sattui myös ja silloinkin teki kipeää, kun raudat olivat suussa. Jokainen äiti tietää tai osaa kuvitella sen ahdistuksen ja avuttomuuden tunteen, kun normaalisti reipas lapsi nyyhkyttää "äiti, mua sattuu niin paljon", eikä voi tehdä muuta kuin halata oikein kovaa. Ja antaa särkylääkettä vaikka sitten plasebovaikutuksen aikaansaamiseksi. Ja lähettää lapsen kouluun sydän syrjällään toivoen, ettei kukaan kiusaa äkillisesti puhjenneen ÄSH-vian takia - paitsi että kun lapsi vannoo puhuvansa seuraavan kerran julkisesti vasta kun puolentoista vuoden hoitojakso on ohi, on äidillä pari muutakin huolenaihetta...

No, se eka koulupäivä sujui kuitenkin (olin varoittanut opettajia tilanteesta), ja unikin tuli viimeisen väsyitkun jälkeen - meille molemmille. Ja aamulla oli onneksi jo paljon parempi fiilis: raudat sujahtavat paikoilleen kerta kerralta paremmin ja kouluunkin oli helpompi lähteä. Nyt illalla lapsi jo totesi, että pari vuotta sitten murtunut käsi, leikkaus ja kuuden viikon kipsi olivat sittenkin pahempi juttu. Huh! Ehkä tästä selvitään, kuten aika moni muukin perhe on selvinnyt. Ja, kuten aikoinaan puheterapiankin kohdalla, olen todella otettu siitä, miten perusteellista ja asiantuntevaa hoitoa saamme vastineeksi verorahoillemme.

Sain myös hetken lohdutuksen Ninan vinkkaamasta ystävämyynnistä, jossa poikkesin eilen pikaisesti mutta tehokkaasti. Viisi minuuttia ja viisi huivia.


Pari huivia annan lahjaksi (etummainen ja pinkki tähtihuivi), mutta loput olivat sitten omaan käyttöön. Myönnän ostaneeni pahaan olooni, eikä se kamalan hyvin eilen toiminut, mutta onneksi tein kuitenkin hyviä valintoja ja huivit olivat vielä tänäänkin mieluisia :-)

Loppuviikon pitäisi olla vähän helpompi, ja torstaina on jopa esteratsastustunti, mikä on aina yhtä hienoa - ja vähän jännää.

9 kommenttia:

  1. Ääh sori, unohdin, mun piti postata tästä jo aikaa sitten. No, laitan kokemuksia tähän.

    Luksu sai raudat puolitoista vuotta sitten. Ennen rautojen laittamista oli ollut vuoden verran seurannassa purennan takia ja tilanne eskaloitui aika nopeasti, ristipurenta (tai whatever) oli ihan silmillä nähtävä ennen rautojen asentamista. Meillä asenne oli just päinvastainen kuin teillä, ei paljon asiaa etukäteen ihmetelty ja kipu, mikä ekoina päivinä rautojen laittamisesta seurasi, tuli ihan puun takaa. Luksulla on poikkeuksellisen suuri kipukynnys mutta raudat saivat pojan itkemään kivusta. Kipua ei onneksi kestänyt kovin montaa päivää, toivotaan, että teilläkin menee nopeasti ohi. Jos rautoja joudutaan kiristämään hoidon aikana, niin se tietää taas kipua, mutta ei niin suurta kuin alkuvaiheessa.

    Meillä ei siis henkistä kipua ole esiintynyt lainkaan, alun hermoilu siitä mitä voi syödä ja mitä ei, meni sekin nopeasti ohi. Tuohon puhumiseen, Luksulle kehittyi r-vika rautojen laiton jälkeen, ei paha, mutta sellainen kivasti sorahteleva. Poikaa itseään asia ei haittaa lainkaan, eikä kukaan ole hänelle asiasta maininnut. Mitään kiusaamista tai muutakaan ei ole esiintynyt.

    Raudat ovat oikeasti tosi yleisiä, esim. Luksun joukkueen 12 pojasta neljällä on raudat. Viime vuonna luokan 18 oppilaasta myös neljällä oli raudat eikä kukaan tietääkseni asiasta negatiivista huomiota saanut.

    Luksulla purenta oikeni yhdeksässä kuukaudessa, mutta rautoja ei ole otettu pois, koska on tulossa kaksi hammasta jotka voivat uudelleen vaikuttaa purentaan. Hammaslääkäri asian pitkittymistä pojalle pahoitteli, mutta eipä tuo ollut moksiskaan, on niin tottunut niihin.

    Tsemppiä teille kummallekin! Ja muista lohduttaa poikaa sillä, että tässä vaiheessa purennan oikominen on huomattavasti nopeampaa ja halvempaa kuin aikuisena. Hän on itse asiassa säästänyt ensimmäisen autonsa rahat tällä hoidolla:)

    VastaaPoista
  2. Luin huonosti, meillä siis kiinteät raudat, joita ei lainkaan oteta pois. Mutta sama kai se, raudat kuin raudat:)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Raudat kuin raudat, joo - ehkä noissa on se riski, että ne "unohtuvat" sinne koteloonsa helpommin, etenkin jos sattuvat... mutta noitakin pitäisi pitää ihan jatkuvasti ruokailuja lukuunottamatta.

      Kolmas päivä alkoi taas edellisiä paremmin, joten kyllä tämä tästä normaaliksi tasaantuu (ei ihan iloksi asti kuitenkaan - paitsi sitten, kun on kalusto kunnossa). En ole kamalan huolissani kiusaamisesta, koska noilla on koko luokassa oikein hyvä henki ja poika on ihan kohtuullisen suosittu kavereiden keskuudessa. Vaikka ainahan se voi muuttua, mutta ei ole todennäköistä - ja hyvä niin, se tästä vielä puuttuisi, että joutuisin sitäkin murehtimaan!

      Mä yritin lohduttaa sillä, että nyt on parempi aika hoitaa hampaat kuntoon kuin sitten muutaman vuoden päästä, kun haluaisi pussailla jonkun tytön kanssa, mutta se ei oikein ollut toimiva argumentti ;-D

      Poista
  3. Voin kyllä niin kuvitella tuon äidin myötäelämisen oman pienen ahdinkoon, tsemppiä molemmille kovasti! Onneksi on kuitenkin edes vähän alkanut helpottamaan, toivotaan että kohta niistä tulee niin rutiinia ettei edes huomaa!

    Ja makeet huivit!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos, kyllä tämä nyt tosiaan näyttää menevän päivä päivältä paremmin - lapset ovat onneksi todella sopeutuvaisia (kaksi kertaa ollut lapsella käsi kipsissä ja samantien sairaalasta päästyään halunnut pulkkamäkeen :-D)!

      Poista
  4. Lapsen huonoa oloa on aina vaikea katsoa ! Tsemppiä molemmille <3

    Ps. Blogissani on kiva arvonta !

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos tsempeistä, nyt näyttäisi siltä, että pahin on jo ohi. Huh!
      Ja käyn tietysti tsekkaamassa arvonnan!

      Poista
  5. KAIKKI ylimääräinen suussa on ällöä oli sitten lapsi tai aikuinen, mutta kuten teilläkin on onneksi jo käynyt niistä tulee pian rutiinia ja kunhan hampaat lähtevät liikkumaan kipu helpottaa. Nimmerk telaketjut suuhun just murrosiäisenä, lespaava ässä ja armoton päänsärky, mutta nyt on nättiä. Ps. Jätski auttaa aina, ei kun kipskalle ♥

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Joo, nyt sujuu sekä arkirutiinit että puhekin vähän paremmin. Pari kertaa on käyty illalla hakemassa pulpettiin unohtuneet raudat ja kerran ne on kaivettu roskiksesta esiin, mutta ihan hyvältä näyttää :-)

      Ja täytyy muistaa toi jätskijuttu, kiitos!

      Poista

Ilahdun kaikista viesteistä, ihan pienistäkin. Kiitos kommentistasi!

Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...