9.10.2014

Tunteet pinnassa

Poikamme sai tämän ensisänkynsä joululahjaksi nyt jo edesmenneiltä isoisovanhemmiltaan (mieheni puolelta), maailman suloisimmilta ihmisiltä, jotka minulla oli ilo tuntea vain reilun viiden vuoden ajan. Kävin sairaalassa hyvästelemässä isoisoäidin hänen viimeisinä päivinään; pidin vanhaa, haurasta ihmistä kädestä kiinni ja yritin puhua kyynelteni läpi - eihän siitä oikein mitään tullut, mutta ehkä kosketus olikin se tärkein asia siinä vaiheessa.

Juteltiin montaa kertaa pojan kanssa nukkumaan mennessä siitä, keneltä hänen sänkynsä oli saatu, jotta tärkeät ihmiset eivät pääsisi ihan kokonaan unohtumaan - vaikkei hän heitä oikein tuntenutkaan, tai edes kunnolla muista. Itselleni se tuntui kuitenkin hyvältä tavalta muistella heitä arjen lomassa.

Muistan myös, kuinka isolta se vähän  yli yksivuotias taapero tuntui, kun hän siirtyi pinnasängystä tämän Jollan typistetyimpään pituuteen. Ja miten raivostuttavan monta kertaa se sama pätkä jaksoi könytä sängystä ylös kerta toisensa jälkeen, vaikka olisi pitänyt jo nukahtaa. Joka yö. Monta kuukautta putkeen, kunnes me voitimme väsytystaistelun.

Olen istunut tuon sängyn laidalla tuhansia kertoja, sanonut saman iltarukouksen yhtä monta tuhatta kertaa, antanut hyvänyönsuukon ja peitellyt tiukasti joskus surullisenkin, useimmiten kuitenkin päiväänsä tyytyväisen pojan. Sänky on venynyt vuosien varrella samaa tahtia kuin se esiteiniksi muuttunut lapsukainen, joka ei enää mahdu millään äidin syliin.

Nyt sillä tyypillä on ananas (hiusmalli, siis), omat harrastukset ja kohta varmaan - puheiden perusteella - tyttökaverikin. Kun olisi pitänyt ostaa sänkyyn isompi patja, päätin pistää koko sängyn myyntiin ja se menikin ihan samantien kaupaksi (taisin myydä liian halvalla...). En taida surra huonekalua, mutta ohikiitäviä vuosia ja hyvien ihmisten muistoja vähän vetistelen.

Heippa, Jolla, anna sille uudellekin nukkujalle hyvät unet!

6 kommenttia:

  1. Odotapas, kun hän menee inttiin ja muuttaa sitten pois kotoa! :)

    VastaaPoista
  2. Niisk...luin tämän postauksesi heti aamutuimaan ja joudun nyt kyllä syyllistämään sua myöhästymisestäni. Ripsarit meni pitkin poskia ja jouduin piirtämään silmät päähän uudelleen. On se hurjaa miten aika kuluu ja lapset kasvaa. Mulla asustaa tuolla yläkerrassa 190cm köriläs, jonka luulen olevan lapseni!? 16v, aikuisen kokoinen mut kuitenkin "lapsi".
    Ihania muistoja teillä tuosta sängystä, mutta niin kuin kirjoitit, muistot pysyy sydämessä ja tavara voi lähteä kiertoon.
    Ihanaa lokakuuta, Tiina

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos, Tiina! Ja eikös ole lohdullista, että sille kaksimetriselle sinä olet ihan aina Äiti, vaikka ikää olisi vielä tuplat enemmän :-)

      Poista
  3. Kauniita muistoja ja ihana postaus <3

    VastaaPoista

Ilahdun kaikista viesteistä, ihan pienistäkin. Kiitos kommentistasi!

Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...