22.10.2015

Kiitos, ihan hyvin menee.

Maanantaina opettelin irtisanomaan. Ihan totta, olin irtisanomiskoulutuksessa valmistautumassa viikon kurjiin koitoksiin. Koulutus oli siis ihan hyvä ja erittäin tarpeen, koska jos joskus haluaa suoriutua kunnialla ja työkaveria kunnioittaen, oli se tällä viikolla. Illalla jännitti niin paljon, ettei uni meinannut tulla - ja ihanankamala koiramme päätti valita juuri sen yön älämölölleen ja turhalle vinkumiselleen (no ok, ekalla kerralla yhdeltä yöllä sillä oli kieltämättä kova pissahätä, mutta ne kaksi seuraavaa herätystä kolmelta ja viideltä olivat kyllä aivan turhia).

Tiistai oli kertakaikkiaan kamala; ensin olin itse irtisanomassa, ja sen jälkeen olin muuten vain sen kaiken kaaoksen, surun ja itkun keskellä loppupäivän. Viiden aikaan huomasin puristaneeni hartioita korvia kohti niin kovasti, että päätä alkoi särkemään. Muutamalle ihmiselle sain sentään kertoa mukavistakin muutoksista, mutta ne jäivät kuitenkin sen varjoon, että niin monen työt päättyivät ja he lähtivät samantien työvelvoitteestaan vapautettuina talosta ulos. Hyviä tyyppejä, joiden kanssa on naurettu monet naurut ja tehty hienoja duunijuttuja, ja joita en ehkä näe enää koskaan. Päivän päätteeksi sain kuulla vielä erään musertavan uutisen tuttuni sairastumisesta; se tuntui ihan viimeiseltä niitiltä, jonka alla olin murtua aivan täysin.

Mustan päivän ilta jatkui samaan malliin: siskoni soitti ja kertoi, että muistisairas äitini oli päättänyt lähteä viikonloppuna hevibändin konserttiin ihan yksin. Oli pukenut nätin mekon päälle ja kävellyt konserttipaikalle ja viettänyt sitten koko illan puoleenyöhön asti täysin tuntemattomien tyyppien kanssa heviä kuunnellen. Kyllä ne niin taitavasti soittivat, ne pojat, ja harjoittelivatkin niin kivasti sitä ennen niiden pillien (jotakin soittimia) kanssa. Melkein itkin, mutta kun nauratti niin kovasti. Sitten itkettikin. Ja päälle kamala huoli: miten kauan äiti vielä pystyy asumaan yksin, koska koittaa se päivä, kun hänet on löydetty jostakin harhailemasta tai hella on unohtunut päälle? Mitä sitten tehdään?

Illalla tulin nälkäisenä ja pää särkien kotiin, jossa nälkäinen lapsi ja  tyhjä jääkaappi huusivat molemmat yhtä lujaa. (Olisiko se mies voinut kerrankin tulla ajoissa kotiin?!) Päästin koiran pihalle pissalle, ja lähdettiin pojan kanssa pizzalle. Ainakin 2000 kaloria.

******

Muistan, kun luin kymmenisen vuotta sitten kolumnin, jossa joku nelikymppinen nainen kirjoitti ruuhkavuosien keskellä elämisestä. Siinä omaa vauvaani imettäessä koko käsite tuntui täysin vieraalta ja etäiseltä, mutta nyt tuntuu siltä, että se olisi voinut olla minun kirjoittamaani tekstiä. Johonkin se kolahti kuitenkin jo silloinkin, kun kerran muistan sen - tai ainakin sisällön - niin elävästi. Ja tässä sitä nyt sitten ollaan, oikein megaruuhkan syövereissä. Oikein kaulaansa myöten kiireeseen ja kaaokseen uppoutuneena. Lapsi ei sentään vielä käytä huumeita, eikä miehelläni tietääkseni ole toista naista, mutta ehkä nekin ovat vain ajan kysymys.

Mutta kiitos kysymästä, ihan hyvin menee.

8 kommenttia:

  1. Hieno ja koskettava teksti, vaikka aihe onkin tosi kurja ja valitettavan yleinen tänäpäivänä. Voimia ja halit Hekku <3 ps. itselleni niitä ruuhkavuosia odotellen....ehkäpä muistelen tätä kirjoitustasi kymmenen vuoden päästä itse.. Anna

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos myötäelämisestä, Anna. Ja kyllä ne sunkin ruuhkavuodet joskus koittavat, ehkä juuri samanlaisina kuin mulla tai sitten jotakin ihan muuta :-)

      Poista
  2. Kirjoituksesi pysäytti, hyvällä tavalla. Itse olen saanut elää melko rauhallisia ruuhkavuosia. Oma äitini on jo yli 80v mutta edelleen simpsakka autoileva rouva. Olen niin kiitollinen hänen kunnostaan, kun olen seurannut vierestä toisenlaistakin vanhenemista muistisairauksineen.
    Työasiat nousevat aika ajoin pintaan.Olen kunnallisella opetustoimella töissä ja mieheni yksityisessä firmassa. Palkat meillä on eri sfääreissä(arvaat varmaan mitenpäin) vaikka minulla pitempi koulutus. Toisaalta työni on varma, ei ole koskaan ollut pelkoa sen menettämisestä. Mieheni on käynyt läpi kahdet YT.t pienen ajan sisällä. Voi sitä miten ihmisiä pidetään löysässä hirressä. Bonareita en ole koskaan nähnytkään, mieheni taas nosti sellaiset. Yksityisellä on julmaa; toisille kenkää, toisille bonarit jouluksi.
    Meinasin kirjoittaa tähän lopuksi kiteytyksen mutta en osaa. En oikein tiedä mitä tällä edes halusin sanoa. Ehkä sen, että voimia meille kaikille ja ymmärrystä erilaisissa elämäntilanteissa oleville. Sitä toivoisin.
    Tiina

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Voi, en minäkään osaa kiteyttää, tajunnnanvirtaa vain naputtelen... Eikä tähän mitään napakkaa yhteenvetoa oikein olekaan, tällaista se elämä on!

      Ihanaa, että äitisi on niin hyvässä kunnossa, olet onnekas! Oman äitini tilanne on mennyt nyt tosi nopsaan huonoon suuntaan ja olen tietysti tosi huolissani tilanteesta, vaikka vielä ei emme ole edes saaneet mitään lopullista diagnoosia (Alzheimer on se todennäköisin vaihtoehto).

      Voimia ja ymmärrystä, se oli hyvin sanottu <3

      Poista
  3. Tsemppiä tuhannesti. Tiedän tasan mistä puhut. Meillä on myös firmassa ollut monet monet YT:t ja ne on kovin ristiriitaisia tilanteita. Ne jotka saavat jäädä eivät voi iloita siitä, vaan surevat niitä jotka lähtevät. Hyviä kavereita lähtee ja jokainen kyselee itseltään, miksi minä sain jäädä tai miksi minun pitää lähteä ja tuo saa jäädä. Ja toinen asia on todella huoli omista vanhemmista. Omani ovat vielä suhteellisen hyvässä kunnossa mutta vanhenevat toki joka vuosi lisää. Matkaa on 300 kilometriä, joten en ole heti saatuvilla jos apua tarvitaan. Aurinkoa viikonloppuusi kaikesta huolimatta tai ehkä juuri siksi =).

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos, Katinka ja aurinkoa sinullekin!

      Poista
  4. Varmasti raskas alkuviikko, toivottavasti loppuviikko sujui vähän paremmissa tunnelmissa! Yt:t ovat kyllä kamalia, meille sattui vuonna 2009 isäni kanssa huonot kortit kumpaisellekin. Isäni irtisanottiin ja minut lomautettiin. Kesti yli puoli vuotta ja lukemattomia työhakemuksia, mutta onneksi molemmat pääsimme uusiin työpaikkoihin.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Voi, siinä olikin perheellä yhteinen MustaPekka kädessä :-( Ja juuri tuo tekeekin irtisanomisista niin kamalaa, kun tietää mitä siitä seuraa ja tuntee kaikki ne ihmiset, jotka joutuu irtisanomaan...

      Poista

Ilahdun kaikista viesteistä, ihan pienistäkin. Kiitos kommentistasi!

Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...