Käyttöönotto

Alkuperäinen blogipostaus todistaa, että jemmasin tätä Marimekon mekkoa (tunikaa?) kaapissani melkein neljä vuotta, kunnes tähdet loksahtivat radoilleen ja tuntui oikealta pukea se päälle. Tai oikeasti Stan Smithit toivat juuri sen kaipaamani vastapainon ja modernin fiiliksen, jota olin tiedostamattani kaivannut.

Seuraavaksi voisin kokeilla mekkoa Birkenstockien kanssa - mutta en töihin, vedän juuri terveyssandaalien kohdalla oman rajani.

Ja kuten näkyy, uskaltauduin myös paljain säärin duuniin! Sinällään siinä ei ole mitään ihmeellistä, paitsi että olen luonnostaan vitivalkoinen vähän samaan tapaan kuin entisajan barokin kauneusihanne. L'Oréalin Sublime Bronze Self-tanning Serum on osoittaunut oikein oivaksi tuotteeksi: lopputulos ei ole yhtään oranssi, vaan tosi hyvän ja luonnollisen näköinen - tai ainakin omasta mielestäni :-D. Levitin seerumin ekalla kerralla ihan paljaaltaan iholle, tuloksena laikukkaat sääret (varmaan ihan omaa osaamattomuuttani...), minkä jälkeen olen sekoittanut sen aina kämmenelläni kosteusvoiteeseen ja onnistunut paljon paremmin.

Ja voi, mitä kelejä tässä onkaan ollut! Kävimme tänäänkin illalla mökillä pyörähtämässä; istuttiin vain laiturilla ja juteltiin, ihanaa! Pieni pessimisti sisälläni huutaa, että nyt ne kaikki hellepäivät kuluvat jo tässä vaiheessa ja heinäkuussa on sitten ihan kylmää, mutta yritän vaientaa sen ja nauttia tästä mahtavuudesta juuri nyt. Melkein onnistunkin.

Viikonloppuna on edessä poikani viimeinen todistustenjako ala-asteella, ja itkettää samantien, kun mietinkin ruususeremoniaa ja opettajien kunniakujaa. Miten ihmeessä se pieni vauva on nyt jo teini? Ja miten kaikki muuttuu yläasteen myötä? Olenko onnistunut kasvattamaan lapsestani itsenäisesti ajattelevan, hyvin käyttäytyvän, empaattisen, muut huomioivan ja rehellisen ihmisen? Kamalasti sitä kasvatustyötä ei enää edes ole jäljellä, vaikka hän toisinaan ihan lapsi vielä onkin - silti hän joutuu enenevässä määrin tekemään omia ratkaisujaan ja valintojaan aika vaikeidenkin asioiden äärellä.

Voi jestas, nieleskelen taas kyyneleitä, kuten aina näiden ajatusten edessä, vaikka kaikki onkin tosi hienosti. Tuntuu vain niin haikealta ajatella, että yksi merkittävä aikakausi on nyt todellakin meidän kaikkien elämässä nyt ohi.

Minä olen siis se äiti, joka vollottaa lauantaina juhlasalissa. Pyydän jo etukäteen anteeksi, mutta muistutan että itken ilosta ja ylpeydestä!