The Impostor Syndrome

Tiedätkö sen tunteen, kun saat ylennyksen - ja sillä samalla hetkellä, kun sanot "kiitos, joo, tottakai!" alat jo epäilemään itseäsi ja odottamaan epäonnistumista? Kun olet ekaa kertaa johtoryhmän kokouksessa (toivottuasi tietysti siihen pääsemistä jo pidemmän aikaa) - ja pelkäät avata suusi, koska saatat sanoa jotakin niin perustavanlaatuisen tyhmää, että eka kertasi jää samalla viimeiseksi? Kun sinua kehutaan jostakin, ja hymyilet hieman vaivaantuneesti, koska tiedät että onnistuminen oli vain älyttömän hyvää tuuria ja että ihan yhtä hyvin olisi voinut mokata koko homman (ja melkein mokasitkin)?

Ilmiöllä on ihan nimikin: impostor syndrome, ja se vaivaa erityisesti naisia. Tunnollisia suorittajanaisia, jotka tekevät koko ajan parhaansa, mutta eivät silti ihan täysin usko itseensä, vaan ajattelevat menestyksensä olevan vain käsittämättömän onnellinen sattuma; yhtä kuplaa, joka saattaa puhjeta koska tahansa. Kuulostaako tutulta?

En yleensä itse ole ihan pahinta sorttia itseni ja omien kykyjeni epäilyssä (paitsi että kaikki esimerkit yllä olivat omasta elämästäni!), mutta tänään sorruin siihen oikein kunnolla, sillä sain kehuvan tekstarin, jossa todettiin: "...harvoin saa noin kunnianhimoisen ja innokkaan project ownerin kanssa tehdä duunia!". Ja mitäkö ekaksi ajattelin? No että miksei mua kehuttu vaikka fiksuksi - eikö ketä tahansa voi sanoa kunnianhimoiseksi ja innokkaaksi? Ja että ehkä olenkin ollut yli-innokas, suorastaan säälittävän päällekäyvä? Ja että onkohan se mua kymmenen vuotta nuorempi ja sata kertaa pätevämpi konsultti vain nauranut partaansa koko yhteistyömme ajan?

Että sellaista. Parempi kun ei olisi mitään kiitosviestiä kokonaan laittanutkaan, sillä mullahan meni ihan ilta pilalle.