Kiitos, ihan hyvin menee.

Maanantaina opettelin irtisanomaan. Ihan totta, olin irtisanomiskoulutuksessa valmistautumassa viikon kurjiin koitoksiin. Koulutus oli siis ihan hyvä ja erittäin tarpeen, koska jos joskus haluaa suoriutua kunnialla ja työkaveria kunnioittaen, oli se tällä viikolla. Illalla jännitti niin paljon, ettei uni meinannut tulla - ja ihanankamala koiramme päätti valita juuri sen yön älämölölleen ja turhalle vinkumiselleen (no ok, ekalla kerralla yhdeltä yöllä sillä oli kieltämättä kova pissahätä, mutta ne kaksi seuraavaa herätystä kolmelta ja viideltä olivat kyllä aivan turhia).

Tiistai oli kertakaikkiaan kamala; ensin olin itse irtisanomassa, ja sen jälkeen olin muuten vain sen kaiken kaaoksen, surun ja itkun keskellä loppupäivän. Viiden aikaan huomasin puristaneeni hartioita korvia kohti niin kovasti, että päätä alkoi särkemään. Muutamalle ihmiselle sain sentään kertoa mukavistakin muutoksista, mutta ne jäivät kuitenkin sen varjoon, että niin monen työt päättyivät ja he lähtivät samantien työvelvoitteestaan vapautettuina talosta ulos. Hyviä tyyppejä, joiden kanssa on naurettu monet naurut ja tehty hienoja duunijuttuja, ja joita en ehkä näe enää koskaan. Päivän päätteeksi sain kuulla vielä erään musertavan uutisen tuttuni sairastumisesta; se tuntui ihan viimeiseltä niitiltä, jonka alla olin murtua aivan täysin.

Mustan päivän ilta jatkui samaan malliin: siskoni soitti ja kertoi, että muistisairas äitini oli päättänyt lähteä viikonloppuna hevibändin konserttiin ihan yksin. Oli pukenut nätin mekon päälle ja kävellyt konserttipaikalle ja viettänyt sitten koko illan puoleenyöhön asti täysin tuntemattomien tyyppien kanssa heviä kuunnellen. Kyllä ne niin taitavasti soittivat, ne pojat, ja harjoittelivatkin niin kivasti sitä ennen niiden pillien (jotakin soittimia) kanssa. Melkein itkin, mutta kun nauratti niin kovasti. Sitten itkettikin. Ja päälle kamala huoli: miten kauan äiti vielä pystyy asumaan yksin, koska koittaa se päivä, kun hänet on löydetty jostakin harhailemasta tai hella on unohtunut päälle? Mitä sitten tehdään?

Illalla tulin nälkäisenä ja pää särkien kotiin, jossa nälkäinen lapsi ja  tyhjä jääkaappi huusivat molemmat yhtä lujaa. (Olisiko se mies voinut kerrankin tulla ajoissa kotiin?!) Päästin koiran pihalle pissalle, ja lähdettiin pojan kanssa pizzalle. Ainakin 2000 kaloria.

******

Muistan, kun luin kymmenisen vuotta sitten kolumnin, jossa joku nelikymppinen nainen kirjoitti ruuhkavuosien keskellä elämisestä. Siinä omaa vauvaani imettäessä koko käsite tuntui täysin vieraalta ja etäiseltä, mutta nyt tuntuu siltä, että se olisi voinut olla minun kirjoittamaani tekstiä. Johonkin se kolahti kuitenkin jo silloinkin, kun kerran muistan sen - tai ainakin sisällön - niin elävästi. Ja tässä sitä nyt sitten ollaan, oikein megaruuhkan syövereissä. Oikein kaulaansa myöten kiireeseen ja kaaokseen uppoutuneena. Lapsi ei sentään vielä käytä huumeita, eikä miehelläni tietääkseni ole toista naista, mutta ehkä nekin ovat vain ajan kysymys.

Mutta kiitos kysymästä, ihan hyvin menee.