En lupaa mitään!

Tuntuuko minusta vain siltä, vai onko pahin uudenvuodenlupausten kohkaaminen hieman vähentynyt edellisvuosista? Vai enkö ole vain vielä saanut käsiini vuoden ensimmäisiä naistenlehtiä, joissa suunnitellaan parempaa, liikunnallisempaa, onnellisempaa ja hoikempaa elämää? 

En ole oikein koskaan ollut Suurien Lupausten fani, enkä varsinkaan usko siihen, että juuri vuodenvaihtuminen olisi se ratkaiseva tekijä joka sysää ketään uuteen moodiin: omaa motivaatiotahan siinä tarvitaan roppakaupalla, eikä se käsittääkseni ole kalenterikuukausiin sidottu asia? 

Tämä kuva on vain muistuttamassa onnen hetkistä, joita tietysti toivon jokaiselle vuodelle mahdollisimman monia.

En siis lupaa mitään, mutta tiedän, että vuosi 2017 tulee olemaan entistä liikunnallisempi ja hitusen onnellisempi, sillä löysin itselleni vuokraponin, ja tallilla käyminen tulee siis olemaan osa arkeani vieläkin aikaisempaa tiiviimmin. Ihanaa! Perhe on asian kanssa suht’ sinut: miehelleni kelpaa about mikä tahansa järjestely, kunhan en haksahda ostamaan sitä omaa heppaa – ja tällä järjestelyllä vältämme sen [ainakin vielä hetkeksi]. 

Ratsatus on hyvää liikuntaa, vaikka sitä ei meinaa moni uskoa – mutta tulostin myös optimistisesti työpaikan liikuntalukkarin työpisteeni seinälle. Siitä reipas liikuntanainen ainakin tuijottaa minua joka päivä, ja ehkä intoudun taas käymään kahvakuulatunnilla kerran kvartaalissa, kuten viime vuonna tein. Se on muuten siitä kiva rytmi, että tietää todella tehneensä jotakin, kun kroppa on pitkäkestoisessa shokkitilassa monta päivää tunnin jälkeen :-D

Töissä meno varmaan vain kiihtyy; viime vuosi oli jo täynnä uusia työhaasteita, joista selvisin mielestäni varsin mallikkaasti. Otin vastaan koko organisaatiossamme uuden roolin, rakensin sen ympärille tiimin ja työprosessit, ja vaikka työ on vasta aluillaan, olemme saaneet siitä jo hyvää palautetta. Hyvä minä!

Ja kuten näette, yritän opetella kehumaan itseäni silloin, kun aihetta on. Fakta on, että johtajat saavat aika harvoin palautetta tai kehuja: jotenkin esimiehensä ylistäminen ei istu suomalaiseen työkulttuuriin (ylpistyy tuokin vielä, tai sitten tulkitsee perseen nuolemiseksi), vaikka siitä tulee oikeasti tosi hyvä mieli – usko pois! Hiljaisen omakehun lisäksi olen antanut positiivista palautetta aktiivisemmin omalle esimiehelleni, yksikkömme liiketoimintajohtajalle, ja niin vain hänkin on selvästi ollut ansaituista kehuista hyvillään. Tätä tapaa jatkan ja vahvistan! Vielä kun osaisin tehdä saman kotona, sillä siellä tulee selvästi purettua mieltä ja stressiä, kun ei oikein muuallakaan kehtaa: etenkin herkän teini-ikäisen kanssa yritän pitää temperamenttini kurissa – vaikka kyllä hänkin jo tietää, että äiti tulistuu nopeasti ja leppyy vielä nopeammin. 

Niin, mitään en siis lupaa, mutta kehitettävää kyllä löytyy…