Epäsynkassa

Meidän perheellä on ollut vähän arjenhallinnallisia haasteita tässä viime aikoina. Tai siis minulla, jos ollaan ihan tarkkoja... Jotenkin tuntuu siltä, että minä elän out of synch maailman kellojen kanssa, kun koko ajan menee vähän vikaan.

Mutta aloitetaan alusta: olimme sunnuntaina laskettelemassa, jotta voisimme vähän testata välineitämme ja kuntoamme. Palasimme sitten tietenkin kotiin Stadiumin kautta, sillä johan ne lapsen viime vuonna ostetut monot olivatkin jääneet pieniksi; saimme onneksi napattua vikat oikean kokoiset JA löysin itselleni joogamaton sen edellisen hukkaamani tilalle (tai tiedänhän minä, että se jäi edellisen toimiston joogasalille). Olisi ollut vielä muutakin ostettavaa (esim. mun lasketteluhousut on kutistuneet talven aikana merkittävästi!), mutta koska mulla oli kiire joogaan, hoputin perheen ulos sieltä ja suorinta tietä kotiin.

Kotona vaihdoin vaatteet koko ajan kelloa vilkuillen, sillä olin vihdoinkin saanut ilmottauduttua elämäni ekalle hotjooga-tunnille- aika jänskää! Sali on onneksi tuossa aika lähellä, ja kun vielä löysin parkkipaikankin siitä edestä ja marssin tyhjään vastaanottotilaan, olin ihan fiiliksissä siitä, miten ajoissa olin kerrankin! Paitsi että tunti oli alkanut jo puoli tuntia aikaisemmin (siellä olikin tosiaan ihmeen rauhallista...).

Tänään tulin tavallista aikaisemmin kotiin ja lupasin viedä pojan tennikseen (kulkee normaalisti bussilla). Tsekkasin vielä netistä, koska tunti alkaa, mutta lähdimme silti myöhässä, koska murkku. (Palataan tähän aiheeseen vielä myöhemmin.) Joku etana-Nissan körötteli edessämme koko matkan (en kehdannut ohittaa taajama-alueella, vaikka harkitsinkin vakavasti), joten perille päästyämme lähes työnsin pojan autosta ulos ja huusin vielä ikkunasta perään "juokse" -käskyjä.

Ehdin kotiin, kun puhelin soi ja poika kertoi, että kenttä oli ihan tyhjä. No niin kai, koska olin vienyt hänet sinne tuntia liian aikaisin. Siis miten mä nyt olisin voinut muistaa, että juuri tänä vuonna tennistunti olikin kaikkia edellisvuosia myöhemmmin?! Hain pojan, ajoimme kotiin, istuimme sohvalla takit päällä vartin ja lähdimme uudestaan matkaan. Olimme taas myöhässä.

Tulin kotiin, kirjoitin pari vihaista sähköpostia, söin mandariinin ja lähdin uudestaan kohti hallia. Hain lapsen, ajoin parin kilsan päähän seuraaviin treeneihin ja tulin kotiin. Soitin vielä työpuhelun (anteeksi työkaveri!) ja nyt istun sohvalla naputtamassa tätä lähes raivoisaa postausta, vaikka kaikki tuo myöhästely ja sekoilu onkin ihan omaa syytä - ja se siinä varmaan niin harmittaakin! On niin kiire koko ajan, että jo pienetkin asiat menevät ihan mönkään. Pitäisi pysähtyä, kelata alkuun johonkin hyvään zen-tilaan ja lähteä sitten rauhallisesti liikkeelle... paitsi että huomenna pitää viedä auto heti aamuvarhain huoltoon (tuulilasi haljennut oikein isosti), muistaa järkätä koiralle kennelpaikka jostakin hiihtoloman ajaksi (apua! emme pääseetkään jonosta vakkaripaikkaan, vaikka niin lupailivat), käydä ruokakaupassa (kaapit huutavat tyhjyyttään), viedä skimbat huoltoon, käydä Lafkanissa hakemassa myymättömät vaatteet (olisi pitänyt hakea jo marraskuussa, hups!) ja tehdä Iso Prese Isoa Johtajaa varten, koska täyteen buukatun työajan puitteissa en millään ehdi.

Omakuva.
(patsas kuvattu Lopesan Baobab -hotellissa)

Ja niin, siitä murkusta: meidän 10-vuotiaasta kultamussukasta on tullut ihan monsteri, joka kriisiytyy, kun ei saa tukkaansa juuri oikealla tavalla pystyyn, tai kun minä olen kakkapylly (haluaisi sanoa pahemmin, muttei uskalla - eikä tuokaan ole siis mitenkään sallittua) tai kun oikeastaan mikä tahansa pikkuasia menee pieleen. Ja koska olen väsynyt ja epäkypsä äiti, otamme yhteen harva se päivä ja yleensä monta kertaa sen lyhyen illan aikana, minkä edes ennätämme yhdessä viettämään. Joko alan juomaan arki-iltoinakin tai sitten mun todella pitäisi nyt päästä sinne joogaan vähän onnistuneemmin!

Apua, poikani on jotenkin niin muuttunut!