Tunteet pinnassa

Poikamme sai tämän ensisänkynsä joululahjaksi nyt jo edesmenneiltä isoisovanhemmiltaan (mieheni puolelta), maailman suloisimmilta ihmisiltä, jotka minulla oli ilo tuntea vain reilun viiden vuoden ajan. Kävin sairaalassa hyvästelemässä isoisoäidin hänen viimeisinä päivinään; pidin vanhaa, haurasta ihmistä kädestä kiinni ja yritin puhua kyynelteni läpi - eihän siitä oikein mitään tullut, mutta ehkä kosketus olikin se tärkein asia siinä vaiheessa.

Juteltiin montaa kertaa pojan kanssa nukkumaan mennessä siitä, keneltä hänen sänkynsä oli saatu, jotta tärkeät ihmiset eivät pääsisi ihan kokonaan unohtumaan - vaikkei hän heitä oikein tuntenutkaan, tai edes kunnolla muista. Itselleni se tuntui kuitenkin hyvältä tavalta muistella heitä arjen lomassa.

Muistan myös, kuinka isolta se vähän  yli yksivuotias taapero tuntui, kun hän siirtyi pinnasängystä tämän Jollan typistetyimpään pituuteen. Ja miten raivostuttavan monta kertaa se sama pätkä jaksoi könytä sängystä ylös kerta toisensa jälkeen, vaikka olisi pitänyt jo nukahtaa. Joka yö. Monta kuukautta putkeen, kunnes me voitimme väsytystaistelun.

Olen istunut tuon sängyn laidalla tuhansia kertoja, sanonut saman iltarukouksen yhtä monta tuhatta kertaa, antanut hyvänyönsuukon ja peitellyt tiukasti joskus surullisenkin, useimmiten kuitenkin päiväänsä tyytyväisen pojan. Sänky on venynyt vuosien varrella samaa tahtia kuin se esiteiniksi muuttunut lapsukainen, joka ei enää mahdu millään äidin syliin.

Nyt sillä tyypillä on ananas (hiusmalli, siis), omat harrastukset ja kohta varmaan - puheiden perusteella - tyttökaverikin. Kun olisi pitänyt ostaa sänkyyn isompi patja, päätin pistää koko sängyn myyntiin ja se menikin ihan samantien kaupaksi (taisin myydä liian halvalla...). En taida surra huonekalua, mutta ohikiitäviä vuosia ja hyvien ihmisten muistoja vähän vetistelen.

Heippa, Jolla, anna sille uudellekin nukkujalle hyvät unet!