Juuri nyt bloggaaminen ja lifestylehömpötykset tuntuvat kaukaisilta ja vähäpätöisiltä asioilta, mutta kyseenalaistan muutenkin, mihin aikaani käytän. Tai miten loppuelämäni elän.
Lähipiirissämme on vakavasti sairas ihminen, jolla on ehkä vain muutama viikko elinaikaa jäljellä. Aivan yhtäkkiä vahva, viisas ja kaikkivoipainen onkin heikko ja väsynyt. Surettaa niin hänen puolestaan, hänen lastensa ja puolisonsa puolesta. Vuosia olisi ollut vielä parhaimmillaan monta kymmentä jäljellä, tämä ei ole oikein!
Olen joskus aikaisemminkin ollut kasvokkainen elämän lyhyyden kanssa ja nähnyt, miten ohut ja hauras elämänlanka voikaan olla - se voi katketa, kun sitä vähiten odottaa, eikä kukaan voi hallita tai määrätä sitä pysymään ehjänä. Elän vanhoja suruja nytkin läpi, ehkä merkki siitä, etten aikoinaan sitten kuitenkaan osannut käsitellä asioita tarpeeksi perusteellisesti. Tai sitten suru on vain aina mukana, usein taustalla hiljaisena huminana, kunnes joku akuutti asia nostaa sen vahvemmin pinnalle.
Toisaalta olen oppinut myös sen, että elämässä saa ja pitääkin olla hömpötyksiä, ylellisyyksiä ja turhamaisuuksia, jos niistä saa iloa ja kunhan ne eivät ole elämän kantavia arvoja. En siis väheksy pikkublogini (ja kaikkien seuraamieni blogien) merkitystä kevyenä hengähdystaukona, ilon tuojana ja inspiraationa, mutta piti silti päästä avautumaan tästä ristiriidasta, joka sisälläni pauhaa.
Enkä oikeasti haluakaan muuttaa elämässäni juuri mitään - silitän vain koiraa tänään pari kertaa enemmän ja puristan lasta syliini entistä tiukemmin iltarukouksen jälkeen. Miehellekin voisin olla kiltimpi :-)
Minulla on kaikki hyvin, tänään osaan olla siitä kiitollinen. Elämä on nyt ja tässä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Ilahdun kaikista viesteistä, ihan pienistäkin. Kiitos kommentistasi!