16 (apua!)

No niinhän siinä kävi, että kun en malttanut olla kommentoimatta Periaatteen naisen haastepostaukseen,   pääsen nyt itsekin osallistumaan. Joudun palaamaan ajassa siihen hetkeen, kun olin 16-vuotias ja täytyy myöntää, että hetki jos toinenkin meni tässä niitä aikoja muistellessa, jotta osaisin olla edes jokseenkin totuudenmukainen.

Toinen suuri haaste on se, ettei minulla ole absoluuttisesti yhtään valokuvaa tuolta ajalta - kaikki ovat äitini luona, silloin kun ei vielä mitään digikameroita ollut olemassakaan... (kyllä muuten tuntee itsensä niin vanhaksi, kun kertoo lapselle sen ajan C-kaseteista ja filmirullien kehittämisoperaatioista!).

Kun olin 16

Asuin
vielä kotona perheeni kanssa (minulla on kaksi nuorempaa sisarusta). En muista oikeastaan koskaan olleeni lapsenvahtina 10 vuotta nuoremmalle veljelleni, mikä näin jälkikäteen ajatellen on tosi sääli! Meiltä ei kotona vaadittu oikeastaan mitään kotitöitä, joten lähinnä vain velttoilin ja hengailin -aika iisiä elämää! Elämä pienessä kunnassa oli muutenkin aika turvallista - eli 16-vuotiaan mielestä todella tylsää ja sovinnaista.

Olin
hoikka ja pitkätukkainen - enkä ollenkaan osannut arvostaa ainakaan ensimmäistä :-)  Olin juuri luopunut kaikista liikunnallisista harrastuksistani (ratsastus, voimistelu) ja menikin muutama vuosi, että löysin liikunnan ilon uudestaan; tennistä taisin käydä joskus lätkimässä, mutta sitäkin jotenkin ponnettomasti.

Tärkeintä elämässä oli
oma napa. Me me me. Muistaakseni aloin kuitenkin seurustelemaan tuon vuoden kesänä (lukion ekan jälkeen, siis) itseäni vuotta vanhemman pojan kanssa, ja olin tosi rakastunut ja onnellinen. Suhde kestikin pari vuotta- osin jopa kaukosuhteena - ja oli ensimmäinen vähän aikuismaisempi seurustelusuhteeni, oikein hyvä sellainen.

Työskentelin
...siivosin kesätyönäni kauppoja ja toimistotiloja iltaisin; aika rankkaa hommaa, muuten! Oli silti kiva saada taskurahaa, jonka taisin käyttää 99% vaatteisiin (some things never change...).

Halusin
että minusta "tulee jotakin". En todellakaan tiennyt, mitä tavoittelin, mutta kuten jokainen nuori, olin niin vakuuttunut omasta erinomaisuudestani ja ainutlaatuisuudestani, että sisälläni paloi suuri halu päästä näkemään, kokemaan ja vaikuttamaan - kunpa olisi tosiaan vielä tiennyt mihin :-) Halusin matkustaa ja opiskella; olin jo asunut ulkomailla useita vuosia, ja olimme taas lähdössä perheen kanssa uuteen maahan, joten koko maailma tuntui olevan avoin.
Tuossa vaiheessa taisin vielä haluta eläinlääkäriksi, mutta myös kaupalliset aineet alkoivat kiinnostamaan - etenkin kun jouduin jättämään pitkän fysiikan pois, koska en tajunnut siitä mitään...

Pelkäsin
varmaan ainakin sitä, etten kuitenkaan olisi yhtä fiksu tai kaunis tai hauska kuin muut tytöt. Että jämähtäisin ja minusta tulisikin ihan tavis, niin kuin vanhempani. Että tyytyisin elämään peruselämää, johon kuuluu rivitalo ja koira ja kaksi lasta (yäk etenkin lapsille!).

Buaahaahahaahahaaaaa!!!!!

Nyt kun olen 39

Asun
paritalossa pientaloalueella lähellä palveluja ja lapsen koulua. Koti oli tähän muuttaessamme se unelmien koti, josta olin haaveillut, mutta joka oli myös tuntunut sellaiselta melkein liian aikuiselta unelmalta: takka, korkeaa tilaa, iso piha, poreamme, autokatos - niitähän on vain aikuisilla! Ja meillä kuitenkin oli jo lapsi siinä vaiheessa :-) Nyt haaveilemme vielä vähän isommasta ja avarammasta, mutta sitä ihan täydellistä ei ole osunut kohdalle, joten tässä on nyt ihan hyvä olla. Sekään ei vähennä tilanteen hienoutta, että asuntolainaa on enää parille vuodelle!

Olen
onnellinen kaikesta siitä, mitä minulle on suotu (kts. myös seuraava kohta). Muutamasta kilosta voisin luopua ja pari suonikohjuakin voisi taikoa pois, mutta ne ovat niin pientä kaiken muun rinnalla (ja etenkin ne kilot vain itsestä kiinni).
Elän perusespoolaista elämää, ja se on kivaa! Olemme tehneet kovasti töitä sen eteen, että voimme aina välillä matkustella, syödä hyvin, harrastaa ja shoppailla. Meillä on ihania ystäviä, joita tosin näemme liian harvoin, mutta joiden kanssa voi ainaa jatkaa juttua siitä, mihin se viimeksi jäi ja jotka ymmärtävät ihan hyvin, miksi näemme vain kerran-pari vuodessa, koska elävät itse samojen kiireiden keskellä.

Tärkeintä elämässä on
perhe.

Työskentelen
työssä, josta en opiskeluaikoinani kauppakorkeassa olisi uskaltanut edes unelmoidakaan!

Tosin silloin se suurin unelmani oli päästä Amanda Woodwardin (Beverly Hills 90210) tavoin mainostoimistoon, koska siellä pidettiin palavereja hienoissa lasiseinäisissä toimistoissa ja ajeltiin avoautolla ympäriinsä power suit päällä ja stiletot jalassa. 

Työni on kiireistä, haasteellista, mielenkiintoista, inspiroivaa, hauskaa ja vaihtelevaa - loistopaketti, vai mitä? Olen useamman kymmenen hengen esimies, ja vastuullani on siis mm. yrityksemme markkinointiviestintä. Välillä vastuu hirvittää ja päivätkin venyvät, mutta pääsääntöisesti jaksan innostua ihan jokaisesta päivästä ja projektista, ja se on mielestäni tärkeintä - aamulla töihin ajaessa pitäisi tuntua hyvältä, ei ahdistavalta (siitäkin on nimittäin kokemusta)!

Haluan
...tämä on kaikkein vaikein kohta, koska tuntuu siltä, että kaikki on niin hyvin ja minulla on niin paljon kaikkea. En edes uskalla toivoa muuta kuin terveyttä ja uusia kenkiä!

Pelkään
vaikka mitä: että sairastumme, epäonnistumme tai eksymme. Ylivoimaisesti suurin ja (äitinä) ikuinen pelkoni on se, että lapselle tapahtuu jotakin; mitä vanhemmaksi hän kasvaa,sitä akuutimmin sitä myös tajuaa, miten maailma voikaan olla katala ja vaarallinen, ja miten pienetkin kohtalon oikut voivat viedä aivan väärille poluille. Toisaalta, käväisin itsekin aikoinaan aika monellakin väärällä polulla, ja tässä sitä ollaan viettämässä sitä perusespoolaista, tylsää arkea, joten yritän kasvattaa hänestä mahdollisimman fiksun, empaattisen ja avarakatseisen ja luotan siihen, että sillä pääsee elämässä pitkälle :-)

Kylläpä sitä ajatukset muuttuvat 23 vuodessa! Ne asiat, jotka teinistä tuntuivat tylsiltä, ovatkin nyt ihania - ja voi, miten sitä osaakaan arvostaa vanhempiaan ihan eri tavalla kuin tuolloin :-)

Muistatko sinä vielä, miltä tuntui olla 16-vuotias? Tai minkälaiseksi kuvittelet elämäsi neljänkympin korvilla?

Varoituksen sana: jokainen kommentoija saa itselleen oman lukunsa.