Tuskainen päivä

Kirjoittelin joskus viime syksynä siitä, että pojallemme on tulossa hammasraudat; kävimme kevään aikana hammaslääkärissä lukuisia kertoja ja hampaista otettiin useammat muotit (vai valokset?) - tarkkaa työtä! Viikko sitten jo kuvittelin, että nyt me ne saamme (tai siis oikeastaan hän saa), mutta vielä tsekattiin kertaalleen, että oli tehty kaikki oikein ja että kasvava suu oli kaikin puolin valmis. Valitettavasti sitä viime viikon käyntiä varten oli jo ladattu niin suuret odotukset ja jännitys, että sitä seuraavat päivät menivät hurjien spekulaatioiden ja itkunpuuskien säestäminä. Pahinta oli meidän molempien mielestä se, että hammaslääkäri kertoi, että raudat tulisivat vaikeuttamaan ainakin väliaikaisesti lapsen puhetta - voitte vain kuvitella, miten vaikealta se tuntuu lapsesta, joka on läpikäynyt monivuotisen ja intensiivisen puheterapian oppiakseen puhumaan selvästi! Ja miten äidin sydäntä särkee ajatella lasta taas sen saman tuskan edessä, vaikka sen kaiken piti olla jo takana päin.

Yritin rohkaista poikaa kertomaan kavereilleen etukäteen, että on saamassa raudat, mutta sen ääneen sanominen oli vain aivan mahdotonta; lopuksi sitten mies sanoi asian ohimennen sivulausessa kavereiden ollessa meillä tyyliin "me taidetaan syödä pizzaa tänään ja XX saa maaanantaina hammasraudat".

Massakustomotoitu hammasrauta: lapsi sai valita pohjavärin,
hileiden sävyn sekä tuon kuvion. Aika mageeta!

Viikko siis kärsittiin jännitystä ja henkistä kipua, ja vihdoin eilen nämä "pirun keksinnöt" (lasta lainatakseni) sitten aseteltiin paikoilleen. Niin viattoman näköiset, mutta ulkonäkö pettää!

Rautojen laittaminen oli yllättävän vaikeaa puuhaa, ja se sattui hampaisiin. Pois ottaminen sattui myös ja silloinkin teki kipeää, kun raudat olivat suussa. Jokainen äiti tietää tai osaa kuvitella sen ahdistuksen ja avuttomuuden tunteen, kun normaalisti reipas lapsi nyyhkyttää "äiti, mua sattuu niin paljon", eikä voi tehdä muuta kuin halata oikein kovaa. Ja antaa särkylääkettä vaikka sitten plasebovaikutuksen aikaansaamiseksi. Ja lähettää lapsen kouluun sydän syrjällään toivoen, ettei kukaan kiusaa äkillisesti puhjenneen ÄSH-vian takia - paitsi että kun lapsi vannoo puhuvansa seuraavan kerran julkisesti vasta kun puolentoista vuoden hoitojakso on ohi, on äidillä pari muutakin huolenaihetta...

No, se eka koulupäivä sujui kuitenkin (olin varoittanut opettajia tilanteesta), ja unikin tuli viimeisen väsyitkun jälkeen - meille molemmille. Ja aamulla oli onneksi jo paljon parempi fiilis: raudat sujahtavat paikoilleen kerta kerralta paremmin ja kouluunkin oli helpompi lähteä. Nyt illalla lapsi jo totesi, että pari vuotta sitten murtunut käsi, leikkaus ja kuuden viikon kipsi olivat sittenkin pahempi juttu. Huh! Ehkä tästä selvitään, kuten aika moni muukin perhe on selvinnyt. Ja, kuten aikoinaan puheterapiankin kohdalla, olen todella otettu siitä, miten perusteellista ja asiantuntevaa hoitoa saamme vastineeksi verorahoillemme.

Sain myös hetken lohdutuksen Ninan vinkkaamasta ystävämyynnistä, jossa poikkesin eilen pikaisesti mutta tehokkaasti. Viisi minuuttia ja viisi huivia.

Pari huivia annan lahjaksi (etummainen ja pinkki tähtihuivi), mutta loput olivat sitten omaan käyttöön. Myönnän ostaneeni pahaan olooni, eikä se kamalan hyvin eilen toiminut, mutta onneksi tein kuitenkin hyviä valintoja ja huivit olivat vielä tänäänkin mieluisia :-)

Loppuviikon pitäisi olla vähän helpompi, ja torstaina on jopa esteratsastustunti, mikä on aina yhtä hienoa - ja vähän jännää.