Teen nyt poikkeuksen ja naputtelen viestin kesken työpäivää (kamala morkkis!), mutta johonkin tätä täytyy päästä purkamaan.
Olin aamulla lapsen kanssa oikomisseulonnassa, eli hänelle tulee hammasraudat. Ei kuulemma ihan vielä, koska "toinen vaihto" (kuulostaa jääkiekkotermiltä, mutta tarkoittaa maitohampaiden irtoamista) on juuri alkamassa ja sen halutaan olevan ohi ensin. Tämä asiahan ei tullut yllätyksenä, koska olemme jo parin vuoden ajan keskustelleet aiheesta rutiinitarkastusten yhteydessä ja siirtäneet oikojalla käyntiä aina vuodella eteenpäin.
Silti tuntuu pahalta oikein vatsanpohjassa asti saada käteen lappu, jossa lapsen purentavika on 1-10 asteikolla kahdeksikko. Eihän minun täydellisessä pojassani voi olla mitään vikaa!! Tässä tunteessa on selkeästi taustalla traumoja muutaman vuoden takaa, sillä pojallamme oli myös erittäin vakava puheenkehityksen (motorinen) häiriö ja viivästymä, minkä vuoksi hän kävi intensiivisessä puheterapiassa kolmevuotiaasta ekaan luokkaan asti. Saimme jopa Kelalta vammaistukea tätä varten - asia, josta en tietenkään ole koskaan maininnut lapselle edes puolella sanallakaan!
Puhevika ei koskaan haitannut lasta itseään, ja hänellä on aina ollut paljon kavereita- vaikka etenkään nuorempana lapsen puheesta ei kyllä saanut juuri mitään selvää; mutta ehkäpä hän on sitten kompensoinut kehittämällä itselleen muita sosiaalisia taitoja senkin edestä! Ja ironista kyllä, hän on nykyään verbaalisesti melko lahjakas ja osaa mm. käyttää hienoja kielikuvia ja erittäin monipuolista kieltä.
Mutta minä kärsin ja pelkäsin: mietin, pystyykö hän aloittamaan tavallisessa koulussa ekan luokan, saako hän enää isompana kavereita, kiusataanko häntä joskus epäselvän puheen takia.
Kaikki huoli oli turhaa, sillä poika oppi puhumaan niin sujuvasti, että ekan luokan ope ei millään meinannut uskoa, kun kerroin puheterapiasta ja olin tietysti koulun alkaessa kovinkin huolissani (joo, taas!) siitä, miten lapsen äidinkielen opinnot ja muukin koulunkäynti lähtisi käyntiin.
Jännä huomata, miten syvälle nuo arvet jäävät, sillä eihän juuri nyt ole kyse mistään muusta kuin siitä, että lapsi saa raudat tai oikomiskojeen vähäksi aikaa, no big deal! Ei pitäisi tuntua ihan tältä. Järki sanoo, että tämä on ihan pikkuasia, mutta sydän on toista mieltä. Tätä se äitinä oleminen on.
****
Illemmalla palaan pinnallisempien asukuvien kanssa (olen taas kokeillut omia rajojani, mikä viikko!), tämä oli nyt vähän syvemmissä vesissä kahlaava aihe tällä kertaa. Ja tuntuu jo paremmalta, kun sain avautua, kiitos!
Hyvä, että välillä saa vähän purkaa. Äitiys on vissiin just tota, aina jostain huolestumista. Mutta älä nyt huoli, hyvin se menee ja varmasti nopeasti on hampaat saatu oiottua. Mulla on se käsitys, että nekin vehkeet on parantuneet tässä aikojen saatossa.
VastaaPoistaItselläni oli raudat just pahimman murrosiän aikaan ja kyllä se silloin harmitti. Onneksi poikasi ei niistä varmaan otakaan tuollaista painetta kuin murrosikäinen tyttö. Tsemppiä!
T.Hanna
Joo, kiitos, olet ihan oikeassa siinä, että tuonikäinen ei juurikaan raudoista vielä välitä (ulkonäön puolesta), joten hyvä jos tulevat nyt eikä murrosiässä!
PoistaEnkä olekaan oikeastaan huolissani siitä, että raudat tulevat, vaan se tuntuu kurjalta, että taas on lappu kädessä, jossa lapsi on luokiteltu jotenkin vajavaiseksi :-(
Sitähän tämä äitiys taitaa olla, itsekin suhtaudun omiini kuin leijonaemo, en tahtoisi heille sattuvan ikinä mitään pahaa. Jo verikokeista minulle tuli kyyneleet silmiin, kun näin kuinka lohduttomasti lapsi itki. Hienoa, että te olette kuitenkin päässeet vaikeuksien kautta voittoon, sama pätee varmasti tämän oikomishoidon kanssa. Nythän se on varmasti kurjaa, mutta kyllä varmasti hän vanhempana osaa arvostaa sitä, että hampaat ovat kunnossa. Tsemppiä!
VastaaPoistaNäin on, lapsen tuskaa tai kipua on äärettömän vaikea kestää!
PoistaTähän asti elämäni pahin tilanne on ollut lapsen murtuneen käden kipsaaminen: en pysty edes sanoin kuvailemaan sitä tunnetta ja fyysistä tuskaa, jota koin, kun jouduin oven takaa kuuntelemaan lapsen kirkumista kipsaushuoneessa (en siis päässyt sinne mukaan!!) ja toivon, etten enää koskaan joutuisi vastaavaan tilanteeseen - tai kukaan muukaan sen puoleen!!
...ja yhtäkkiä tämä hammasasia tuntuukin paljon pienemmältä, huh! Olen kuitenkin myös tyytyväinen siitä, että purenta hoidetaan kuntoon - verorahoille vastinetta :-)
Hei muru, meille tuli sama "tuomio" viime viikolla. En tiedä millä asteikolla mennään, mutta L päääsi heti jonon ohi eli tilanne lienee aika paha. Muotit on jo otettu, rautojen asennus parin viikon päästä. Tilanne tuli aika puun takaa, vuosi sitten todettiin ekan kerran, että purentaa seurattava, nyt jo siinä pisteessä, ettei voida enää odottaa yhtään. Olin, että okei, tehdään niin. Ja niin oli poikakin.
VastaaPoistaÄlä ole pahoillasi, parempi että hoidetaan nyt vuoden-puolentoista hoidolla kuin 10 vuoden päästä useamman vuoden hoidolla. Ja isolla (omalla) rahalla. Ja voin lohduttaa, että pahakin purentavika on pientä aika monen muun asian kanssa. Trust me.
Laitan sulle vielä vertaistukea illemmalla, nyt peliin:)
No ohhoh, onpas jännää, että teilläkin on sama tilanne! Ja nyt, kun olo on vähän rauhoittunut (cava tasoittaa kummasti), olen oikeasti ihan vain hyvilläni siitä, että tilanne huomattiin ja purentaa lähdetään hoitamaan.
PoistaPoika ei ole missään vaiheessa ollut asiasta moksiskaan, tämä on ihan kaikki oman pääni (ja nyt tämän blogin) sisäistä kuohuntaa :-)
Toivottavasti pelissä kävi hyvin, voitto on tärkeintä!