Laserkatse

Viime viikko oli jännityksessä vailla vertaansa, sillä silmäni laseroitiin keskiviikkona, ja sen jälkeen maailma on valjennut paljon kirkkaampana ja tarkempana - kuten oli tarkoituskin. Sen lisäksi, että jännitin itse operaatiota tosi, tosi paljon, kesti jopa monta vuotta, että uskaltauduin edes esitarkastukseen (nyt jälkikäteen tuo kaikki tuntuu todella säälittävältä...). Siksi ajattelin kertoa lyhyesti siitä, mitä kaikkea projektiin kuului ja miten se sujui: tästä ei mitään provikkaa ole mulle tulossa, mutta jos saan yhdenkään leikkausta harkitsevan ajatuksia pehmennettyä, olisin kovin tyytyväinen!

Moni tuttuni on ollut silmäleikkauksessa, ja kaikilla on ollut vain positiivisia kokemuksia. Omat motiivini ovat erityisesti vapaa-aikaan ja harrastuksiin liittyviä: golf, veneily ja laskettelu ovat kaikki sellaisia lajeja, joissa tarvitaan tarkkaa näköä, ja joissa joudun joko käyttämään piilolinsseja tai vähintään vaihtamaan säiden muuttuessa vahvuuksilla varustetuista aurinkolaseista silmälaseihin ja taas toisinpäin jatkuvalla syötöllä, mikä on hieman rasittavaa. Silmissäni oli miinusta -1.25, eli juuri sen verran, että vaikka ilman rillejä pärjää tutussa ympäristössä, oli niitä kuitenkin aina pidettävänä mukana, sillä esim. tienviittoja en nähnyt lukea ilman. Ulkonäkömotiiveja minulla ei oikeastaan ollut, sillä mielestäni mulle sopii silmälasit, eikä niiden käyttö töissä haitannut minua ollenkaan: mitä nyt likaiset linssit häiritsivät, ja aina aika ajoin unohdin rillit työpöydälle, enkä nähnyt esitysmateriaaleja, mutta ne olivat pikkuvikoja.

Valitsin leikkauspaikaksi vähän sattumaltakin Silmäsairaalan, sillä sain nopeasti nettivarauksella sopivan tarkastusajan, toimipiste oli tarpeeksi lähellä työpaikkaani, ja heillä oli vielä lisähoukuttminena hyvä tarjous silmäleikkauksista (31.3. asti). Mieheni kävi aikoinaan Mehiläisellä samassa operaatiossa, ja hänelläkin on sieltä vain hyvää kerrottavaa, joten uskoisin että nämä ovat niin rutiinihommia jo joka paikassa, ettei valtavan suuria laatueroja eri lääkärikeskusten välillä juurikaan ole.

Esitarkastuksia oli kaksi kappaletta: silmistä otettiin ensin lukuisia erilaisia mittauksia (esim. silmän topografia, joka mittaa sarveiskalvon paksuutta ja pinnan muotoa ja silmänpaineen mittaus), jotka kaikki suoritettiin erilaisilla laitteilla: istuin vain pömpelin edesssä ja tuijotin kuviota tai valoa räpyttämättä muutaman sekunnin, ja kone hoiti (kivuttomasti!) loput. Silmiä ei siis sörkitty tai luomea käännetty (yäk!), eikä syke päässyt missään vaiheessa karkaamaan taivaisiin. Luottamusta herätti myös se, että tutkimukset teki leikkaava lääkäri, eli ei tarvinnut pelätä sitä, että jokin kriittinen tieto pääsisi katoamaan matkan varrella.

Oikeaa leikkaustekniikkaa ja silmien toivottuja loppuvahvuuksia haettiin ja testailtiin aika pitkään, ja välillä istuskelin sellaiset hassut testilasit päässä odotusaulassa ja kokeilin, miltä tuntuisi jos silmiin jätettäisiin pientä miinusta kompensoimaan vääjämättömästi lähestyvää ikä- eli likinäköä. Loppujen lopuksi päädyimme siihen, että toinen silmä leikataan uusimalla Smile-tekniikalla ja toiseen tehdään Femtolasik, jossa silmään tehdään läppä, minkä kautta varsinainen näön korjaus tehdään.

Olisin päässyt leikkaukseen vaikka heti seuraavana päivänä, mutta työkiireiden takia jouduin odottamaan kokonaisen piinaavan viikon; sain sentään nukuttua, ja onneksi oli tosiaan niin paljon kaikkea muuta ajateltavaa, että päivät kuluivat armollisen nopeasti. Leikkauspäivänäkin kaikki meni hyvin aamupäivän ajan, mutta lounaan jälkeen oli jo pakko myöntää, että ajatukset suorastaan singahtivat aina leikkaukseen, vaikka miten  yritin keskittyä muihin aiheisiin... Lähdin sitten kohti Silmäsairaalaa, koska tiesin, etten pystyisi enää kirjoittamaan yhtään mailia tai käymään järjellistä keskustelua (tai ainakaan muistamaan niistä mitään jälkikäteen).

Silmät oli siinä vaiheessa jo tutkittu niin moneen kertaan ja perusteellisesti, että jouduin vain yhteen nopeaan mittaukseen (laitteita oli niin paljon etten ole ihan varma, mitä tuo kyseinen härveli tutki) ja sen jälkeen istuinkin jo kirurgin huoneessa sopimassa viimeisistä yksityiskohdista. Olimme tosiaan pohtineet sitä pienen miinuksen jättämistä toiseen silmään, mutta viime töiksemme päädyin kuitenkin siihen, että halusin molemmat silmät nollaan ja todettiin, miten hyvä oli, että asiasta käytiin perusteellinen keskustelu. (palaan tähän aiheeseen vielä)

Sen jälkeen huomasinkin istuvani leikkaushoitajien kanssa kuuntelemassa viimeisiä ohjeita: katse suoraan eteenpäin kohti valoa niin kauan, kun lääkäri käskee. Ei pitäisi olla vaikeaa, mutta silti pelotti, että katse lähtisi harhailemaan jo ihan siksi, että se oli kiellettyä... Sain pyynnöstä tupla-annoksen diapamia, ja olin silti vähän huolissani, kun se ei tuntunut vaikuttavan tarpeeksi - toivoin siis sellaista oikeasti tokkuraista ja hidasta olotilaa, jotten vain pääsisi heilumaan ja riehumaan mahdollisen paniikkikohtauksen iskiessä keskellä leikkausta. Hoitaja kuitenkin lohdutteli, että jos jännittää kovasti, tuo diapam lähinnä normaalin olotilan leikatessaan jännitykseltä pahimman terän pois.

Ja niinhän se sitten toimikin, sillä kun hetken päästä (nyt jo, apua - voiko tän vielä perua?!) kävelin leikkaussaliin, oli olo yllättävän rauhallinen ja luottavainen - ja sen jälkeen kaikki sujuikin tosi nopsaan. Silmiin laitettiin puudutustippoja, jotka vaikuttivat oikeastaan heti: luomenlevitin, jota olin etukäteen pelännyt, ei tuntunut yhtään miltään ja samoin imukuppi joka laskettiin silmään kiinni (ja joka muuten estää silmää kääntymästä, kunhan ei tosissaan lähde riuhtomaan) oli oikeastaan huomaamaton: kuulin robotin sanovan "SUCTION" ja tajusin siitä, mikä kohta oli menossa.  Sitten tuijottelin välillä punaista, välillä vihreää, välilllä pientä ja välillä sumeampaa valoa ja kuuntelin teknikon laskemia sekunteja: 18 - 15 - hyvin menee - 10 - vielä hetki - 5 - hyvä, se oli siinä! Sitten silmämunaa vielä muljailtiin jollakin instrumenteilla (tämä liittyin Smile-tekniikkaan), ja vaikkei se mitenkään sattunut, oli se kuitenkin kaikkein inhottavin kohta, jonka ajan puristin aikaa kovaakin vieressäni istuneen hoitajan kättä. Siis joo, mun kättä pideltiin koko leikkauksen ajan, ja sillä oli todella suuri merkitys! Kyseinen hoitaja oli todella tärkeässä roolissa ja on aivan ihanaa, että oli mahdollista pyhittää yksi ihminen vain ja ainoastaan sitä varten :-)

Toinen silmä, eli se Femtolasik- silmä, meni jo paljon helpommin: kun tiesin jo miten nopsaan kaikki sujuu, ei jännittänytkään niin paljon. Siinä tosin jouduin kahden eri laitteen alle, sillä ekalla tehtiin silmään se läppä ja toisessa näkö sitten korjattiin (läppä taidettiin nostaa lääkärin toimesta ihan käsin ylös, mikä oli taas ajatuksena todella ällöttävä, muttei tuntunut miltään). Sen jälkeen kävelinkin omin, tutisevin jaloin heräämöön, missä ohjeistettiin juomaan mehua, syömään suklaata ja ottamaan torkut - tein töitä käskettyä.

Reilun tunnin jälkeen menin kirurgin lopputarkastukseen; silmät tuntuivat siltä, kuin ne olisivat täynnä hiekkaa, ja niitä kirveli, joten sain vielä lisää puudutustippoja ja pääsin kotiin lepäilemään. Monet potilaat lähtevät kuulemma ihan omin voimin kotimatkalle, mutta olin kyllä todella tyytyväinen siihen, että mieheni pääsi hakemaan minut (enkä todellakaan ollut ajokunnossa diapamin jäljiltä)!

Ilta meni maatessa; vähän katselin välillä telkkaria, ja tiputtelin silmätippoja vartin välein edelleen roskaisilta tuntuviin silmiin. Yöksi laitoin Femtolasik-silmän päälle kovan suojamuovin, jotten vain vahingossakaan pääsisi hieromaan silmää, sillä läpän pitää antaa asettua ja parantua rauhassa ainakin viikon verran. Muut hoito-ohjeet olivatkin sitten ripsienpidennysten takia tuttuja: viikkoon ei silmien hieromista, meikkiä, silmänympärysvoidetta (!), hikiliikuntaa, pölyä, saunaa, jne. Viisi päivää kortisonitippoja viidesti päivässä ja kosteuttavia silmätippoja aina, kun silmät tuntuvat yhtään kuivilta.

Seuraavana aamuna herätessä silmät tuntuivat jo niin hyvältä, että unohdin hetkeksi, että mitään leikkausta olisi ollutkaan! Näkö oli edelleen vähän sumea, mutta lähdin kuitenkin miehen kyydillä töihin, vaikka periaatteessa olisin voinut pitää päivän sairaslomaa.

Tokana päivänä olin jälkitarkastuksessa, missä todettiin, että lähinäkö on vähän sumea, mutta että sen pitäisi parantua pikkuhiljaa. Lisäksi lääkäri totesi, että näkö oli asettumassa siihen, mihin pitikin eli toisessa silmässä oli se pieni miinus, minkä hän oli siihen jättänyt. Siis mitä, mehän olimme sopineet, että molemmat leikataan nollaan?! Jotenkin sisäistin tämän asian vasta lähdettyäni vastaanotolta, osin varmaan jännityksestä johtuen ja osin siksi, että olimme arponeet asiaa niin moneen kertaan edestakaisin, että lause kuulosti hänen suustaan ihan tutulta ja normaalilta. Mutta vaikka olimme siis toisin silloin aivan viime hetkellä päättäneet, oli hän nyt sitten kuitenkin jättänyt sen pienen miinuksen siihen Femtolasik-silmään :-( En oikeasti osaa sanoa, vaikka se olisi loppujen lopuksi ihan hyväkin asia, sillä molempiin vaihtoehtoihin löytyi ihan hyvät perustelut, mutta vähän kyllä hämmentää se, että hoitosuunnitelma ei täysin toteutunutkaan. Otan asian ehdottomasti puheeksi ensi tapaamisessa!

Toinen hämmennyksen aihe on se, että lähinäköni huonontui: ensin en pystynyt lukemaan oikeastaan ollenkaan, ja edelleen esimerkiksi tämä kirjoittamani teksti on vähän epätarkkaa (pahoittelen siis kirjoitusvirheitä, niitä lienee nyt tavallistakin enemmän). Sinällään ei haittaa, vaikka joutuisinkin jatkossa käyttämään lukulaseja, mutta tästä riskistä ei kukaan kyllä maininnut sanallakaan - ja koska seuraava kontrollikäynti on vasta kahden kuukauden päästä, pitää tässä nyt vain odotella, että parannusta tapahtuisi ihan itsestään. Toisaalta, lääkäri ei selvästi ollut asiasta mitenkään huolissaan, koska ei halunnut tavata minua aikaisemmin :-)

Nyt, kun toimenpiteestä on neljä päivää, tuntuvat silmät jo aika hyviltä: iltaisin tuntuu lähinnä siltä, kuin olisi piilolinssit, eli ei ole mitään kipua, mutta kuitenkin sen tiedostaa, että jokin on muuttunut. Silmätipat auttavat kuivuuden tunteeseen ja lähinnä pelkään sitä, etten muista käyttää niitä tarpeeksi, kun mitään ongelmia ei ole (onko tässä jotenkin nurinkurinen logiikka?!). Mikä tärkeintä, näen kauas yhtä hyvin kuin ennen rillien kanssa (ainakin suunnilleen, vaikeahän sitä on arvioida ihan täydellisesti ennen ja jälkeen -tilannetta, ja toiseen silmään tosiaan jätettiin pienet miinukset)! Autolla ajaminen on yhtä juhlaa, ja olen ilahduttanut perhettä sillä, että luen kovaan ääneen kaikki mahdolliset kyltit ja tienviitat todistaakseni heille, miten hyvin ne näen - tästä riittää meille yhteistä hupia vielä vuosikausiksi! Näen telkkariohjelmat teksteineen kirkkaasti, ja löydän aina lounasseuraa, sillä tunnistan ruokalassa tutut työkaverit jo kaukaa ja osaan siten mennä oikeaan pöytään istumaan.

Nähtäväksi (haha) jää, miten tuo lähinäkö kehittyy, mutta juuri nyt en osaa olla siitä kamalan huolissani - katsellaan (haha) sitä sitten myöhemmin. Ja vaikka sitäkin korjattaisiin jossakin vaiheessa uudella leikkauksella, osaisin ottaa asian paljon lungimmin, kun tiedän miten nopeasta ja iisistä jutusta on kyse.

Tämä oli ehkä blogiurani pisin postaus, joten jos olet jaksanut lukea tänne asti olet paitsi sinnikäs, myös varsin hyvin näkevä :-D Toivottavasti tämä kuitenkin antoi edes jollekin samaa leikkausta pohtivalle vähän lisätietoa, sillä olisi sääli jos joku muukin skagailisi samat kolme vuotta ennen kuin uskaltautuu ottamaan sen ensimmäisen askeleen kohti rillitöntä tulevaisuutta!