Pimeä päivällinen

Taas on tovi vierähtänyt siitä, kun ehdin kirjoittelemaan kuulumisia, höh! En oikein itsekään ymmärrä, mihin kaikki illat (ja viikonloputkin!) ovat vierähtäneet, sillä ihan tavallista arkea täällä elellään. Itse asiassa vähän liiankin tavallista, sillä kun sain Sinne-ravintolan uutiskirjeen, jossa kerrottiin tiistai-iltaisin järjestettävistä pimeistä päivällisistä, varasin pöydän heti seuraavalle mahdolliselle kerralle - ajatuskin vähän erilaisesta arki-illasta tuntui oikein houkuttelevalta, ja koska illan kulku oli yllätys miehelleni, sain vielä salaisuuden pitämisestä ekstrakicksit :-)

Illan idea on siis tosiaan se, että kolmen ruokalajin illallinen tarjoillaan pimeässä. Jo ravintolaan astuessa tunnelma oli vähän erilainen kuin normaalisti - ehkä vähän hartaampi ja hiljaisempi, ja ennen kaikkea oma askellus oli tavallista varovaisempi, sillä olisi ollut kamalan noloa kaataa pöytä siinä ohimennessään...

Pöydässämme paloi yksi ainoa tuikku, ja kun tarjoilija vinkkasi, että sommelierin suositus oli senkin sammuttaminen, puhalsimme sen ainokaisenkin valonlähteen pimeäksi. Jostakin sitä valoa kuitenkin pääsi sen verran meidänkin loosiin, että erotin vastapäätä istuvan mieheni kasvot (joten kuten) ja lautasen ääriviivat - mikä helpotti syömistä juuri sopivasti.

Yllättävän hankalaa se silti oli! Alkuruoka oli selvästi jotakin kalaa, mutta sitä oli yllättävän vaikea saada pysymään haarukalla, ja missasin lautasen reunalta kreemin, joka olisi tietenkin kuulunut kalan kanssa nautittavaksi. Aterimia tuli kolisuteltua tavallista äänekkäämmin, ja pari kertaa vetäisin kunnon ihan hutin - mutta niin näköjään kävin naapuripöydässäkin, joten kollegiaalista huumoria oli ilmassa selkeästi normaalia suomalaisten ravintolailtaa enemmän.

Pääruoka oli lihaa, ja sitä olikin kahta sorttia. Tuoksu paljasti punajuuren, jota oli taas vähän haastava syödä, sillä se oli yllättävän kovaa, ja kaiken ruoan leikkaaminen oli varsin haastavaa: ei ollut helppo arvioida, mistä kohtaa ruokaa olisi paras pilkkoa, ja liian pyöreän mallinen palanen luiskahti nopeasti haarukankin alta pois... Saimme kuitenkin kaiken syötyä, ja ruoka oli oikein hyvää, vaikka miehen mielestä annokset olivat pienehköjä.

Jälkiruoan ajaksi pöytään tuotiin taas tuikku, mikä olikin ihan hyvä, sillä lasissa tarjoiltu jälkkäri kuorrutettiin liekitetyllä (tuoksun perusteella selvästi sitruspohjaisella) liköörillä, jota ensin kuumennettiin näyttävästi kahdesta kuparipannusta toiseen kaadellen. Viimeinen ruokalaji oli kaikista heikoin; kakku oli suutuntumaltaan kuin kuivaa ja vähän sitkeää pesusientä, ja kitkerä alkoholi peitti alleen kaikki muut maut. Me olimme muuten vesilinjalla (koska tiistai ja migreeni), joten viiniä ei tullut valittua sokkona, ja nyt jos koskaan olisikin kannattanut luottaa sommelierin suosituksiin juomien suhteen.

Lopullinen källi oli maksuvaiheessa, sillä jokainen päättää aivan itse, paljonko haluaa ateriastaan maksaa! Tenkkapoohan siitäkin tuli hetkeksi; meidän arviomme mukaan ateria oli 35 euron arvoinen (jälkkäri verotti...), enkä yhtään vähempää olisi edes kehdannut maksaa. Laskun mukana saimme myös illan menun kotiinviemisiksi, ja tässä se on [kökkönä kännykkäkuvana]:

Siika oli yllätys, jota en osannut erottaa maun perusteella - ja jota en muuten olisi kuuna päivänä valinnut tietoisesti graavattuna alkuruoaksi. Muikunmätipiimäkin kuulostaa suorastaan vastenmieliseltä, mutta oli tosi maukasta, joten onneksi ennakkoluuloni joutuivat nyt väistymään varjoon (heh heh)! Nautaa olisin hyvinkin voinut tilata tuon kuvaksen perusteella, ehkä hieman nenääni fermentoidulle punakaalille nyrpistellen...ja jälkkärin dumasinkin jo, joten ei siitä sen enempää.

Kaiken kaikkiaan Ihan pimeetä -päivällinen oli todella hauska ja mieleenpainuva kokemus, jota voin suositella lämpimästi. Sinne on muuten normivalaistuksessakin todella kiva ravintola, joten jos et ole vielä käynyt, kannattaa niin tehdä mitä pikimmiten - ehkä hämärän turvin!